Muistoja Achill Islandista

• Saattaa 16, 2024

Achill Island on pieni saari, joka seisoo Currane-niemimaalla Irlannin länsirannikon lähellä Mayon kreivikunnassa. Nykyään se on kukoistava turistinen Mekka, jossa on virallisia festivaaleja ja runsaasti majoitusta. 50-luvun puolivälissä Achill Island oli kuitenkin hiukan autio ja eristetty muistomerkki vanhoista tavoista ja vanhoista ajoista. Vain kourallinen ihmisiä kutsui tätä karua rantaviivaa "kotiin"; suurin osa heistä sai elantonsa maanviljelyn ja osa-aikatyön kautta.

Se oli harvinainen kourallinen seikkailunhaluisia henkiä, jotka kuulivat Achillin villin kutsun tulla tulemaan. Siellä ei ollut mitään ---- ei hotelleja; ei kauppoja tai ravintoloita; ei puistoja tai piknik-alueita --- vain Irlannin länsirannikon karu eristys.

Kuitenkin useiden vuosien ajan Belfastin uimakerhoillamme oli tullut perinne käydä Achillissa kerran tai kahdesti vuodessa --- pelkästään tarkoituksena on “pulahtaa” Irlannin Luoteisalueen jäisissä vesissä. Perinteet perustuvat toisinaan tyhmiin käsityksiin, ja luultavasti sellainen oli ajattelumme länsirannikolle ---, mutta mikä perinne siitä osoittautui! Matka tehtiin aina sunnuntaina (ehkä kapinallinen päätös kirkon ”missaamisesta”). Ennen aamunkoittoa oleva makkaran ja munien aamiainen soodaleipäällä oli tarkoitus viedä sinut matkan ensimmäiseen osaan. Sitten kolmen tai neljän auton saattue lähti liikkeelle, joka oli aina ikimuistoinen matka maan pohjoisosan yli.

50-luvun Ulsterin kulttuuri oli silti hyvin sodan edeltävien ideoiden läpikäymä. Autot tulivat yhä suositumpia, mutta eivät olleet vielä saavuttaneet nykyistä "yhteisyyden" vaihetta. Joten nuorille pojille (kukaan tyttö ei sallinut tällä kertaa!) Matkustaa läpi ja nähdä niin suuri osa maasta oli harvinainen ja arvostettu etuoikeus. Matka kulki meidät Armaghin ja Fermanaghin mutkittelevien teiden läpi tarjoamalla meille visuaalisia, tosin lyhyitä muistoja Portadownista, Aughnacloysta ja Enniskillenista. Ylittäessään rajan Sligossa, kaareuduimme kohti Ballinaa, putoamalla kohti Castlebaria ja sitten viimeisen lyhyen hypyn itse Achilliin.

Ensivaikutelmat ovat aina kestäviä, ja muisto astua autosta ja tuntea purevan tuulen pauhtavan valtameren rannalta on edelleen todella todellinen. Kesä tai talvi, rannikon karkeus ja villisyys saattoi vain innostaa niin nuoria ja maustamattomia matkustajia. Päivän ensimmäinen järjestys oli välitön uinti kaatuvien aaltojen läpi. Tällaisen pitkän matkan jälkeen pelkureita, vauvoja tai tekosyitä ei sallittu. Jäätyvän valtameren alkuperäinen shokki veti aina henkeä. Muutama minuutti oli kaikki, jopa kovettuneet aikuiset pystyivät seisomaan. Sitten pukeutuneena ja sitkeäksi makkaraa, hyvin paistettua leipää ja kuumaa teetä varten keitettiin kaikki avotulella, ja oli aika jäähyväiset ja pitkä, hiljainen kotimatka.

Suuri osa tuon päivän kulttuurista jätti muistoja surusta ja vaikeista ajoista. Silti täällä ja täällä muisti aukeaa seikkailun, hauskan ja jännityksen aikoina. Achill Islandin ajatukset tuovat luun vapina, kun ajattelen ensimmäistä syvempää jäisiin aaltoihin; mutta se tuo myös sydämen lämpöä muistaa ystävyyssuhteet ja onnelliset ajat. Nykyään ihmiset kommentoivat joskus, että kaikki 50-luvulla oli parempaa. Muistot Achill Islandista tekivät minut haluamaan olla samaa mieltä.

Video-Ohjeita: Muistoja pohjolasta [Finnish White army March] [English and Finnish lyrics] (Saattaa 2024).